Anteekstää mun piiitkä tauko. En oo jaksanu / kyenny kirjottaan mitään. Eikä mulla oikeestaan oo ollukkaan tässä muuta kun sitä perus masennusta, viinaa ja muuta sellasta.
Sain kullan kanssa sovittua. Luojan kiitos. Romahdin täydellisesti vaikka luulin että siellä pohjamudassahan sitä ollaan oltu jo monesti. Kyllä onkin muttei niin pahasti. Verisen kylpyhuoneen lattian, itkun ja syömättömyyteni keskellä tajusin ettei mikään tunnu enään miltään.
Kuullostaa kliseeltä joo tiedän. Ollaan oltu tässä kohta vuosi yhdessä ja oon eristäytyny melkeinpä kokonaan muista kavereistani, tai mitään henkevää en usko kertovani piitkiin aikoihin. Koska oon ne pienet huolet ja narinani kertonu vaan kullalle. Suurimman osan juttelen kissani kanssa. Se ei hauku ja dissaa vaikka siitä lähteekin kauheesti karvaa..
Nyt pitäis jaksaa vielä kesälomaan asti koulua. Ää ahdistaa ku kauheesti kokeita enkä jaksa lukee mihkään. Porukkaki ympärillä vaa hösää ja mörskää et vielä pitäs jaksaa. Mitäköhän sitä on kopitettu tehä siittä asti kun muutettiin tänne pers'reikään?
Lupasin tänään ittelleni että jos kesällä vielä ahdistaa niin meen johki terapeutille taas. Ainaki pitää yrittää
--
Olen keinotekoisesti elossa.
Pyrkinyt aina pysymään kasassa.
Tiedän nyt että kaikkien edessä
on huono lyyhistyä.
Pöydältä tippui kukkaruukku,
särkyi ja lapset nauroivat.
Tunsin itseni ruukuksi...
paskaiseksi ja harmaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti