Monta ,todella monta viikkoa tässä sinapin värisessä talossa. Naapuritkin on jotain onnellisia lapsiperheitä ja aamusin joudun katselemaan kuinka äipät ja isit vievät pikku taaperoitaan päiväkotiin. Iltasin naapurin lapset pimputtelevat ovikelloa ja juoksevat kikatellen pakoon. Oih missä on se muumipapan pyssy? Muutama hassu vie rotukoiriaan lenkille. Vanhat pariskunnat hölkkäävät samanlaisissa tuulipuvuissaan. Kaippa tähänkin pitää tottua, ellen vaihda koulua.. tai keksi jotain muuta parempaa. Kaverini ihastelevat meidän pientä asuntoa, suloista kahvinkeitintä, isoa telkkaria... noita elämän pieniä ihmeitä joista pitäis olla kiitollinen ja joiden pitäisi tehdä elämästäni jotenkin parempaa. Mitä helvettiä?!
Pelaan eräänlaista peliä Saatanan kanssa. En tiedä miten tähän jouduin, mutta päätin voittaa tämän. Tiedän, että mua on varotettu ja pyydetty lopettaan tää sairas leikki. Leikki joka melkein pilas mun ihmissuhteet. Leikki jonka takia musta on alkanu tuntua helvetinmoiselta tunteettomalta paskalta. En tiedä vielä miten tän pelin ajattelin voittaa, vaikka sen kyllä aijon tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti